mark's journal

Nyt se on vihdoin ohi. Au revoir akateeminen osuus vaihto-oppilasvuodestani! Auf Wiedersehen obligaatiot! Vihdoin pääsen nauttimaan Michiganin kauniista kesästä.

80 Fahrenheitin sää ja alle kilometrin pituinen matka länteen kohti valtamereltä näyttävää Michiganjärveä pyörivät mielessäni, joten yritän pikakelata joitakin viime kirjoituksen jälkeisiä tapahtumia.

Muutto Saugatuckiin, Amerikan tilastoksellisesti "homoimpaan" kaupunkiin; pianoesiintyminen Jenkkien suurimmassa juutalaistemppelissä Detroitissa; lukuisat yliopistovisiitit ja stipenditarjoukset eri koulujen jazzosastoilta; Yhdysvaltain armeijan soittokunnan kunniamitali, jonka kapellimestari on antanut vain kolmelle ihmiselle - Australian pääministerille, Rooman kaupunginjohtajalle ja suomalaisvenäläiselle vaihtariteinille; jazzpianotuntien antaminen klassisille pianisteille, eroaminen Sibelius-lukiosta ja siirtyminen Eiraan; kahden lukuvuoden kurssien tiivistäminen kolmeen jaksoon, jotta pystyisin kirjoittamaan ensi vuonna; kuuden lukiokurssin suorittaminen etäopiskeluna kuukaudessa oman amerikkalaiskouluni kanssa päällekkäin ensi vuoden opiskelutaakkani helpottamiseksi; valokuvausharrastukseni vakavoituminen ja ammattilaisvalokuvaajan kanssa työskenteleminen; 70-luvun diskotanssibileiden järjestäminen; puheen pitäminen ja kaikkien Amerikassa olevien vaihtareiden edustus kansainvälisessä Rotary-konferenssissa, stipendin saaminen maineikkaaseen "Leadership"-konferenssiin, jonka tarkoituksena on kouluttaa nuoria kansainvälisiä johtajia; koulun kunniamaininta arvosanoistani ja panostuksestani koulun musiikkiohjelmaan, paljon - PALJON - ihania ja vähemmän ihania asioita, joita en aijo julkaista internetissä.

Anteeksi, etten ole kirjoittanut kahteen kuukauteen. On ollut... kiire!

Tänään otin ensiaskeleeni täysi-ikäisyyteen. Fiilis ei ole eilistä kummempi. Isäni onnitteli minua kauniilla sähköpostillaan, jossa hän mainitsi ihmiselämän olevan prosessi, jota ei välttämättä tarvitse mitata kalenterilla tai numeroilla.

Biitsi odottaa!

Tämä viikko on mennyt kevätloman vietossa täällä Kaliforniassa. Vietimme ensimmäisen yön Los Angelesissa, jonka jälkeen matkamme jatkui vuokra-autolla kohti San Diegoa. Olen täällä koulukaverini perheen kanssa.


Tapasin Los Angelesissa vanhat perhetuttumme Korhoset. Aleksis, perheen esikoinen, oli ala-asteen ensimmäisen luokan parhaita kavereitani, enkä ole heidän muuttonsa jälkeen ollut lähes minkäänlaisessa kontaktissa heidän kanssaan. Lämminhenkinen, mutta sitäkin lyhyempi tapaaminen toi mieleen kasoittain vanhoja muistoja. Aleksisin äiti Lori ei ollut muuttunut yhtään sitten viimetapaamisemme (7-8 vuotta sitten?). Erikoisen hänen tapaamisestaan teki kuitenkin se, että viimeksi nähtyämme emme puhuneet samaa kieltä, mutta tällä kertaa rupattelu tapahtui mutkitta.


Antti, Audrey, Aleksis, Lori, minä ja Audreyn kaveri Losin ilta-auringossa


San Diegossa olemme siis viettäneet sitten tiistain. Ajatus paluulennosta viiden tunnin kuluttua ei niinkään miellytä. Tuntuu, etten oikein ole vielä ehtinyt tutustua tähän kaupunkiin. San Diegon tarjonta on nimittäin aivan uskomaton. Lähinnä oma mielikuvitus on rajana. Olemme ehtineet käydä joogassa, kädestäennustajalla (haha) ja vuokrata surrey (=kaksipaikkainen kaupunkipyörä). Salsatunneille meno päätyi kuin seinään, kun valvoja kysyi ikäämme. 21 oli ikäraja. Hotellimme on silmiä lempivän näköalan tarjoavan Tyynenvaltameren rannalla.


Minä ja Alex, Coronadon kaupunginosa San Diegossa

Tänään on siis Easter, jenkkipääsiäinen. Tradition mukaan pääsiäispupu tuli yöllä huoneeseemme ja piilotti kasoittain suklaata mitä kummallisempiin piilopaikkoihin.

...Kaipaan Fazerin sinistä.

-Mark

Sain kuukausi sitten kutsun ja stipendin valtakunnalliseen YMCA:n järjestämään nuorten konferenssiin nimeltään Youth In Government. Se on maan suurimpia ja arvostetuimpia nuorten politiikkatapahtumia.

Lähdimme tänäaamuna koulun pihalta 10 hengen kaveriporukalla, päämääränä Lansing, Michiganin osavaltion pääkaupunki. Jokainen edustaja on kirjoittanut jonkinlaisen lakimuutosehdotuksen, joka käsitellään "senaatissa". Kaiken kaikkiaan täällä on noin 600 politiikasta kiinnostunutta nuorta ympäri osavaltiota.

Ensimmäinen kokous alkaa 20 min kuluttua, joten en ehdi kirjoitella juuri tällä hetkellä, mutta päivittelen myöhemmin.

Ja muutenkin. Viimeaikoina on tapahtunut paljon. Yritän löytää jostain aikaa kirjoittamiseen.

Tapahtunut sitten viime kirjoituksen:

Koulumme bileissä, parin viikonlopun takaa, vietimme jälleen laatuaikaa bailaten amerikkalaiseen roskapoppin tahdissa. On se jännä kuinka oikeessa tilanteessa mikä tahansa musiikki voi kuulostaa hyvältä. Tai ainakin lähes mikä tahansa.

Viime viikolla oli kaksi keikkaa. Yksi keskiviikkona Lemonjello's:ssa, toinen vieruskaupungissa, Saugatuckissa, eräässä hienossa ravintolassa nimeltään "Everyday People". Saimme keikan mentyämme sinne pari viikkoa takaperin kysyen olisivatko he kiinnostuneita tarjoamaan keikkamahdollisuutta. Ei ravintolanomistaja epäillyt hetkeäkään, joten viime perjantaina saimme luvan jammailla kolme tuntia Tessan, Luken ja Aaronin kanssa. Letkeä jazz/soul näytti maistuvan ravintolan asiakkaille, ja alunperin suunniteltu taustamusakeikka muuttuikin oikeaksi konsertiksi. Ravintolanomistaja rakastui energisyyteemme, ehkä soittotaitoonkin, ja pyysi meitä perjantai-illan vakkariesiintyjiksi. Ylihuomenna siis uudestaan, heh.

Viime viikonloppuna tuli järjestettyä paikallisten Rotary-vaihtareiden kanssa tällänen varainkeruu/illallis -hulabaloo. Karjalanpiirakoita olisin halunnut leipoa, mutta Suomen edustus pelkistyi pullaan, johon ihmiset kylläkin rakastuivat. Koko tapahtuma oli valtaisa menestys. Ihmisiä oli reilusti päälle 150, joista jokainen maksoi 20 dollarin pääsylipun. Lisäksi tarjottavana oli kuviani, joita olin kehystänyt ja laittanut näytille sekä talo täynnä kaikenlaista krääsää omista kotimaistamme. Jokaisen vaihtarin oli tarkoitus myös esiintyä illan aikana, mutta jostain syystä viihdepuoli jäi yksin minun käsiini. Breikkailut, pianonsoittelut ja leikkimieliset kansantanssahtelut näyttivät olevan yleisön mieleen, ja minua tultiikin lopulta kiittämään panostuksestani. Kaiken kaikkiaan jäimme yli parisen tonnia voitolle, mikä on sievoinen summa viidelle vaihtarille jaettuna.


The International Dinner

Tämä viikko on nimeltään "the Spirit Week". Black River järjestää näitä kouluhengennostatusviikkoja parin kuukauden välein, ja ideana on valita teema jokaiselle päivälle. Maanantaina oli pyjamapäivä, eilen väripäivä ja tämän päivän teemana oli hullunkurisuus. Huomenna on vissiinkin ninja/merirosvo -päivä, perjantaista en tiedä.

Eilisen huipentuma oli "PEP-Rally", joka on vuosittainen mittelö vuosiluokkien kesken. Luokkien paremmuus ratkaistiin erilaisten pelien, leikkien ja esiintymisien perustein. Itse pääsin juoksemaan silmät sidottuina ympäri salia ja vetää köyttä. Köydenvedossa me (seniorit) voitimme ylivoimaisesti. Muissa tuli turpiin Junior-vuosiluokalle. Päivän kohokohtana voisi kuitenkin mainita tapahtuman loppupuolen tanssinäytökset, joissa oma vuosiluokkani pääsi loistamaan. Facebookista jos käytte kurkkimassa videoitani, niin pääsette kokemaan jotain vastustamattoman kaunista; miehet sukkahousuissa tanssimassa Spice Girlsin tahtiin.

 
Blindfolded run                           "I think that Mark is just a little bit too good at being a girl" -Luke

Näin pähkinänkuoressa, viimeaikoina on kyllä ollut melko hulvaton meininki, niin koulussa kuin koulun ulkopuolellakin. Monista kavereistani on viimeaikoina tullut todella läheisiä ystäviä. Koulussa olen huomannut, ettei minua pidetä enää vaihto-oppilaana, vaan normaalina high-school-oppilaana. Kouluissamme on monia muitakin vaihtareita, mutta heitä kutsutaan aina "that-dude-from-Austria":ksi tai "the-exchange-student-from-Japan":ksi. Itse koen olevani onnekas, että kaikki kutsuvat minua vain Markiksi - siis sillein amerikkalaisittain.

Uni meinaa tulla, aika laittaa tietokone sivuun ja valua peiton alle.

En ole hirveästi vielä esitellyt Hollandia, joten suosittelen teitä kiinnostuneita tsekkaamaan seuraava video:
beta.hollandbythelake.com/index.html

Soudan ja huovaan tänne Livejournaliin läksyjä pakoon. Omasta ihannevaltiostani, utopiasta, pitäisi kirjoittaa viisisivuinen essee huomiseksi... Unohtamatta englanninkielen 70-sivun lukutehtävää, retorista analyysia Faulknerin The Sound And The Fury:sta (suom. Ääni ja Vimma) sekä huomista yhteiskuntaopin koetta. Pitkä yö tulossa.

Kävin toissapäivänä juttelemassa paikallisen jazz-professorin Rob Hodsonin kanssa. Hän oli tarjoutunut opettamaan pari viikkoa sitten ja vihdoin pääsin tapaamaan hänet. Mukavan jutustelun ja tarjoamani suomalaismusiikki-infon jälkeen hän halusi kuulla soittoani. Tusinan verran minuutteja hän halusi kuulla improvisointiani, ja vaikka temput loppuivat nopeasti kesken, hän kertoi tyytyväisin mielin, että haluaa jo aloittaa opettamiseni, sillä olen hoksannut sen, mikä jazzissa on vaikeinta opettaa. Mitä lie tuo tarkoittikaan, heh. Huomenna on sitten ensimmäinen varsinainen tunti heti koulun jälkeen. Olen todella innoissani, koska hän on siis korkean luokan jazzhemmo ja opettanut sekä Yhdysvalloissa eri yliopistoissa että muualla päin maailmaa. Viime vuoden hän vietti Tokyossa paikallisen yliopiston professorina.

Tänään jätin kaksi viimeistä tuntia väliin, sillä "the Lost Boys" pitivät luennon kirjastossa. The Lost Boys on Sudanin pakolaisten kokoama järjestö, jossa ihmiset, jotka ovat muun muassa kokeneet meille käsittämättömät verilöylyt, nähneet vaimojensa raiskaukset, sekä ampuneet lapsensa kärsimysten lopettamiseksi , kertovat elämätarinansa. Ei ollut helppoa kuunneltavaa. Nyt he ovat keräämässä varoja sudanilaisten lasten kouluttamiseen. Koulumme on saanut kasaan jo yli 1000 dollaria, ja ensi viikon lauantain koulubileiden jälkeen summa on lähes kaksinkertainen.

Koulubileistä puheenollen. Täällä ei mennä koulubileisiin yksin: pojat ovat velvollisia kysymään tytöiltä. Lauantain bileisiin osat ovat vaihtuneet, ja nyt onkin tyttöjen vuoro valita parinsa. Koulumme ihannoiduin ja kaunein tyttö kysyi, jos haluisin mennä hänen kanssaan. Ei kait siinä voinut kieltäytyäkään. Sain juuri Black River High Schoolin poikapopulaation vihaamaan minua, haha...

Obama on soittanut Pakistanin johdolle, vaikka USA:lla ei ole pitkään ollut minkäänlaisia suhteita kyseiseen maahan, Israelin kanssa solmitun liiton takia ja määrännyt sekä Guantanamon että CIA:n kansainvälistet vankileirit suljettavaksi. Ei hän vissiin tuoreuttaan arkaile. Mistä 24 (-TV-sarja) saa nyt kaikki maukkaat kidutusjuttunsa, kun sekin on kohta jo historiaa. Vai onko... ?

Pitäis vissiin jatkaa tota utopiaa. Omani on nimeltään "Youtubia", ja täytyy myöntää, että ensimmäiset kaksi sivua ovat silkkaa kyynistä satiiria.


-Mark

Täällä sitä ollaan, talon baaritiskillä, nauttimassa hunajalla maustettuja muroja... Aamuni on samanlainen kuin aina ennenkin poliittisesta vallanmuutoksesta huolimatta.

Eilinen virkaanastujaispäivä oli paluumatka tähän ikuiseen kumpikampi-tappeluun. Holland, sijaiten USA:n konservatiisimmalla alueella, ei ollut niitä parhaimpia kaupunkeja uuden presidentin juhlimiseen. Saa nähdä kuinka kauan näillä kestää myöntää se tosiseikka, ettei tappelu enää kannata ja että presidenttinsä ei ole ainoastaan Demokraatti, mutta myös musta! (huom. sarkasmi)

Niinkuin tuhannet muut koulut, myös meilläpäin keskeytettiin oppitunti ja seurattiin Obaman puhetta siinä puolipäivän tienoilla. Siitähän Republikaani-lapset innostuivat, kun Obama sekosi sanoissa... Lienee vissiin heidän omatuntonsa kannalta paras olla kertomatta, että herra tuomari, joka lausui sanat, oli se joka möhli pahasti. Presidentiksi tullakseen täytyy sanoa nimittäin täsmälleen samat sanat kuin ne kaikki 43 presidenttiä aikaisemmin.

Ainiin, jos olisin vielä edellisessä isäntäperheessäni, olisin päässyt heidän mukaansa paikanpäälle Washingtoniin seuraamaan koko härdelliä satojen tuhansien ihmisten keskellä, sekä päässyt yhteen monista virallisista konserteista. Aina ei voi voittaa, heh...


Viime viikonloppuna kävimme kaverini Alexin ja Lauran kanssa pulkkailemassa, minkä jälkeen vietimme hulvattoman koti-illan Alexin linnas... kröhöm.. siis kotona. Pujoittelimme satojen neliömetrien, tukipilareiden, patsaiden ja aivan liian suurien seiniinrakennettuihin TV:den välistä keittiöön valmistamaan ruokaa. Ruoka oli hyvää, seura oli parempaa, talo... oli... en edes tiedä miten voisin kuvailla sitä. Hiton miljonäärit, hahah...

Toissapäivänä oli Martin Luther King päivä, ja koulujen aiheena rasismi ja ennakkoluulot. En ehdi selittelemään kummempia, mutta toivon, että ihmiset näkisivät oheisen videon, jonka katsoimme koulussa:

www.pbs.org/wgbh/pages/frontline/shows/divided/etc/view.html

Pikkuhiljaa pitäisi painua pakkaseen. Koulu alkaa ihan kohta.

-Mark

Tammikuun puoltaväliä painetaan ja tuntuu, että viime kirjoituksesta on vuosi aikaa. "Time's flying when you're having fun" -sanonta ei tunnu pitävän paikkaansa, sillä pariin viime viikkoon olen saanut survottua vaikka mitä tekemistä hauskanpidosta tinkimättä.

Paikallinen Lemonjello's kahvila on tämän kaupungin suosituimpia tapaamispaikkoja nuorison keskuudessa. Tietty talkoohenki, kodikas sisustus sekä nuorekas palveluväki tekevät paikasta lämminhenkisen ajanviettopaikan. Suuri osa Lemonjello's:in suosiosta on ehkäpä kuitenkin jokakuukautinen Open Mic -ilta, johon me osallistuimme toiseen kertaan Tessan kanssa.

Promise (India Arie)

Cry Me A River

Make You Feel My Love (Adele)

Lauantaina kävimme saman tytön kanssa rannalla ottamassa kuvia hänen Etelä-Amerikan reissuaan varten. Näin järven ensimmäistä kertaa talvella, ja näky oli kyllä upea; aallot näyttivät olevan jähmettyneinä jääksi.




     



      









Samana lauantaipäivänä kävimme myös tsekkaamassa Hollandin keskustassa järjestetty jäänveistotapahtuma, johon oli osallistunut taitavia jäänveistoartisteja eri puolilta Yhdysvaltoja.


The Clarks (Isäntäperheeni): Harrison (15), Hudson (12), Robert ja Jane


Viime sunnuntaina kävimme Cadillacissa, Michiganin pohjoispuolella laskettelemassa. Tuoreista lumilautailutaidoistani varmana lähdin päättäväisin mielin kohti suurinta mäkeä heti alkuun. Tämä ei välttämättä ollut hyvä yhdistelmä jäisen ja jyrkän rinteen sekä painovoiman kanssa, mutta selvisin lopulta mustelmitta, mikä oli yllätys itsellenikin.

Tämä viikko meni aika lailla kouluhommia puurtaessa tätä päivää lukuunottamatta. Luke, koulumme viuluvirtuoosi sekä hyvä ystäväni täällä, pyysi minua soittamaan amerikkalaista folk-musiikkia 3 tuntia ilman "turhaa" harjoittelua. Luke väitti minun kuulevan soinnut, niin helppoa se tulisi kuulemma olemaan. Koko genre oli siis minulle lähes tuntematon kunnes siihen joutui väkisinkin tutustumaan esiintymistilanteessa. Paineet olivat alussa kovat, sillä bändi oli levyttävä folkyhtye, joka on saanut suuren suosion Michiganin kansantanhupiireissä. Kolmisointupohjainen humppameininki ei ollut kuitenkaan sen vaikeampaa, ja pienen alkukankeuden ja varovaisuuden jälkeen koko tilanne olikin ainutlaatuisen hauska ja rentoutunut. Eikä keikkaliksakaan ollut pahitteeksi. Bändi lupasi pyytää minut seuraavillekin keikoille mukaan.
Videota luvassa myöhemmin.


Nukkuma-aika koittaa. Huomisesta on tulossa mahtava päivä. Kirjoittelemisiin!

Siinähän se vierähti - viikko jos toinenkin. Viimeinen yö ennen toisen lukukauden alkua. Olin jo menossa nukkumaan, huomenna koulua seitsemältä, mutta päätin vastustella väsymystäni ja kirjoittaa teille ennen kuin koulurumba alkaa taas.

Viikko meni mainiosti. Olen sopeutunut tähän perheeseen todella hyvin. Johdan talon backgammontilastoa 10-1. Host-isäni viha minua kohtaan heltyi hetkeksi hänen voitettuaan viimeisen pelin. No ei, ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti, kyllä tämä perhe näyttää pitävän minusta, vaikka kuulinkin, että he olivat huolissaan tai enemmänkin peloissaan teini-ikäisen ulkomaalaisen tulosta heidän huusholliinsa. Pelkäsivät minun olevan huono esimerkki pojilleen.

Vuoden ensimmäinen päivä meni lumilautailemassa nuoremman host-veljeni Hudsonin, host-äitini Janen ja Aaronin (tuleva host-veli) kanssa. Debyytti lumilautailijana ei mennyt hassummin. Tai no, eihän se mikään debyytti ollut; kokeilin kerran ala-asteikäisenä - lopputuloksena lumilauta pois jaloista, ja nöyränä kävellen mäkeä alas. Tällä kertaa onnistuin kuitenkin vakuuttamaan Aaronin ja Hudsonin tuoreilla lautailutaidoillani, heh.

Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Kaksi musiikkiterapeuttia olivat pyytäneet minua erään kehitysvammaisen pojan Curtisin kotiin jammailemaan. Ajatuksena oli koota uusi "garage band", johon myös Curtis voisi osallistua. Hauskaa oli, vaikkei musiikin laatu mainitsemisen arvoista olekaan. Myöhemmin veimme yhden jammailijoista koristreeneihin koulullemme, johon lopulta minutkin pyydettiin mukaan. Suostuin, vaikka ranteeni ei ollut missään loistokunnossa viime päivien breikkitreenien takia.

Nyt nukkumaan. Yritän saada koulu-unirytmini takaisin.

Näytenukkena olo riittää nyt vähäksi aikaa. Tulin yläkerran huoneeseeni toivottamaan teille hyvää Uutta Vuotta. Isäntäperheeni viettää paraikaa lämminhenkistä iltaansa ystäväperheidensä kanssa alakerran eteläsiivessä. Vieraat ovat ystävällisiä; puhuvat minulle hyvin hitaasti sekä artikuloidusti. Hymyilen, enkä välitä, vaikka tuo minua niin kovasti ärsyttääkin. Kysyvät minulta, mikä on suurin ero Suomen ja Yhdysvaltojen välillä. Hymyilen jälleen ja vastaan, etten ole vieläkään päässyt lopulliseen päätökseeni. Kysyvät minulta, pidänkö enemmän Suomesta vai USA:sta. Vastaus tulee selkärangasta: "en halua vertailla". Ei sillä, että tuo olisi totta - totuus järkyttää täkäläisiä.

Vuoden viimeinen päivä oli mielenkiintoinen. Otin kunnialla kasvatetut hostveljeni, Hudsonin ja Harrisonin, mukaan breikkiharjoituksiini paikallisten pelättyjen latinoiden kanssa. Vaikka heidän äitinsä, hostäitini, selvästi pelkäsi ajatustakin hänen lapsiensa ajanvietosta alemman "roskayhteiskuntaluokan" kanssa, hän ei kehdannut myöntää sitä läsnäoloni takia. Pojilla oli valtavan hauskaa. Opetimme heille latinoystävieni kanssa breikkauksen alkeita, ja he pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään päälläpyörimistä ja muuta ihmeellistä. He ovat innostuneita, mutta saa nähdä saako heidän harrastuksensa jatkua. Epäilen.

      
Hudson, 12v                                                             Harrison, 15v                                                 


Pidän tästä perheestä todella paljon. Pidän hostveljistäni erikoisen paljon. Harrisonin kanssa kävimme syvällisen keskustelun uskonnoista ja hänen uskonnottomuudestaan. Uskokaa, täällä ateismi on pahempaa kuin murha, ollen likimain ainut asia, jota et saa täällä anteeksi. Perheeni ei siis käy kirkossa, ei rukoile, kiitos Luojan, mikä tekee oloni täällä hyvinkin paljon mukavammaksi. Usko on tässä perheessä jokaisen yksityisasia. Niinkuin politiikkakin, joka on kielletty puheenaihe, piste. Epäilen host-äitiäni republikaaniksi ja host-isääni libertariaaniksi.

Voitin tänään host-isäni Robertin kolme kertaa peräkkäin backgammonissa. Hän on pelifriikki, ja kutsuu itseään jumalan lahjaksi backgammonille, jota kukaan ei yleensä voita. Toivoin häviötä itselleni; olisi pitänyt välimme lämpimämpinä.

lämpimämpinä... On suomi sitten kummallinen kieli.


Hyvää Uutta Vuotta, jota te ihmiset olette päässeet elelemään jo yli 6 tuntia. Itsehän saan nauttia tästä antoisasta vuodesta vielä 20 minuuttia.

Nähdään ensi vuonna! tai siis tänä vuonna.. Ei, kun siis.. Hitto. Aika on kummallinen käsite.


Nyt takaisin alakertaan.